Olen tässä käynyt vähän tekstejäni läpi. Pitkiä ja pätkiä. Keskenjääneitä? Valmiita? En tiedä koska olen kirjoittanut alla olevan tekstin, mutta siitä on aikaa... Kummallista on, että en muista aikaa, mutta muistan tuon tunteen. Yhtä kummallista on, että koen olevani nyt jotenkin kypsempi... tuntuu luonnolliselta avata ikkuna ja antaa tuulen vietäväksi joitakin kirjoituksiani! Oikeastaan liikutuin lukiessani tuota tekstiä.Tuntuu hyvältä avata itse tekemänsä henkinen "karsina", ja antaa nyt mennä. Muutamiin aikakausilehtiin olen aiemmin tänä vuonna yrittänyt saada "kolumnejani" mutta kolumnistin paikat on ollut aina täynnä. Nyt olen siis tässä, jotta jatkaisin sitä mitä janoan tehdä enemmän... Ja suokaapa nyt se kummallisuus että kirjoitan milloin suomeksi milloin englanniksi. C'est ma vie. Mutta tässä nyt tämä juttu.
EI SAA SAMMUTTAA
Sanat palavat minussa kuin sammumaton liekki. En usko sen valoon vaikka tunnen sen itsessäni. Olen lähtenyt matkalle, eksynyt itseeni kuin eiliseen, jonne ei ole paluuta. Kaipaan haaveitani saapuvaksi postilaatikkooni. Katson peiliin, raamini on jäänyt pieneksi, elämä on kutistunut minussa päiviksi, arjeksi vailla juhlaa, vailla merkitystä ja suuntaa. Olen, en tiedä miksi, kysyn yhä uudestaan miksi, en tiedä ihan sama vasemmalle tai oikealle mutta haluan eteenpäin.
Jos en löydä itseäni, löydänkö toistakaan. Miksi pelkään näkyvyyttä, päätöksien tekemistä. Haluaisin riuhtaista itseni juurista jotka eivät päästä minua irti lentämään. Vapaa kuin lintu voiko olla ihminen koskaan?
Kun kirjoitan, olen ennen kaikkea olemassa. Elämäni muut hetket ovat jotakin missä varjoni painuu kauemmaksi horisonttiin. Olen, teen, sen kaiken mitä pitää ja enemmänkin, vastaan lasten, puolison, työnantajan ja yhteiskunnan vaatimuksiin ja odotuksiin. Kannan korteni kekoon ja jos en kanna, tunnen sen syyllisyytenä ja kaikuvana äänenä pääaulassa jossa ajatukseni virtaavat kaipausteni syvimpiin uomiin. En voi sallia itseni matkustaa syvemmälle, kun toiset odottavat. Aivan kuin minulla ei olisi lupaa vapaudelle, joka huutaa minussa.
Tekee mieli karata. Lähteä mieleni luolaan kesken lasten vaatimusten ja kysymysten, kesken turhien riitojen ja epäolennaisten rukousten. Olla hiljaa, näkymätön, ja tulla näkyväksi ehjänä, itsevarmana, luottavaisena. Todellisuus missä olen ei ole todellisuutta ennen kuin sanon sen ääneen. Ennen kuin nostan pääni puskasta ja sanon TÄÄLLÄ minä oikeasti olen. Kunpa tietäisin.
Mistä alkaisi tarinani? – Alusta? Missä on alku risteilevien polkujen maastossa? Mistä aloittaisin, että pääsisin kohti ovea, joka avaa maailmani ja minut itseeni. Pelkään, että taakseni jää pian kaikki se minkä halusin vielä löytää elämästäni vain siitä syystä, että olen antanut sen lipua ohitseni.
Mistä on elämä tehty? Pippurista. Suolasta ja sokerista. Valkosipulista. Pimeydestä. Usvasta ja aamuauringosta silloin kun herää oikeaan aikaan. Mistä on elämä tehty. Siitä mille minä annan itseni joka päivä. Kiukulle ja kärsimättömyydelle. Rauhalle ja rauhattomuudelle. Rakkaudelle ja rakkaudettomuudelle. On niin paljon mitä valitsen ja niin paljon joka valitsee minut ilman että olisin mitään pyytänyt. Voisiko tämän kiukun palauttaa lähettäjälleen?
Miksi on niin vaikeaa löytää suuri pyöreä pöytä, jonka äärelle voisi tuntea kuuluvansa toisten ihmisten kanssa. Kaipaus kasvaa kuin nälkä ruokajonossa. Puhun sataa eri asiaa minuutissa enkä pääse eteenpäin. Kukaan ei jaksa kuunnella minua, en minä itsekään. Sanojen valtakunta kasvaa minussa ilman suuntaa. Haluan kirjoittaa mutta en tiedä kenen nimellä.
On tämäkin hälläpyörä. Tässä vaiheessa alan yleensä luovuttaa. Huomaan kirjoittavani sitä sun tätä, vaikka oikeasti haluaisin mennä eteenpäin. Mihin? Mitä minulla on sanottavaa? Onko minulla jotakin annettavaa? Olen vierellälkulkija mutta kenen? Jollen itseni, kenen?
En halua muuntua varpailla kulkijoiden yhdistyksen puheenjohtajaksi. Haluan tuntea elämäni koko sen painolla, astua tälle maalle ja tähän päivään kiireestä kantapäähän. En halua varvistella kenenkään maalla kuin peläten rikkovani jotakin. Olenhan yhtä vapaa elämän tanssiin kuin kuka tahansa, säädyllisissä rajoissa toki.
Kiitos hänelle kuka sen niin hyvin sanoikaan ”Ole oma itsesi, kaikki muut paikat ovat varattuja.”
Rina (ja tästä tekstistä on aikaa!...?)
