Tämä alla oleva tekstinpätkä pulpahti jostain esiin, aikaa sitten kirjoitettu. Jännästi mietin kuinka sitä ihminen kypsyy kuitenkin hiljaa ja hitaasti. Se mikä on minussa tänään oli jo kauan aikaa sitten. Toukokuun Kotivinkki-lehdessä ilmestyy lukijakolumnina yksi kirjoitukseni... Mietin, olisiko tässä siemen, joka itäisi niin kuin auringonkukkani ikkunalaudalla...
*****************************************************************************
Minussa palaa kirjoitus, halu kirjoittaa sydäntäni, purkaa sen osia
paperille, tutkia ja yhdistää sitä mitä koen, mitä näen, mitä tunnen.
Taustalla soi nyt Enya, jokin talvilevy. Ulkona on kyllä syksy.
Kaunis aurinkoinen päivä. Sytytin kynttilän joka hohtaa kauniisti paikallaan
siitä huolimatta että auringonvalo levittää helmansa sisään. On tyyni hetki jos
tyyneys on minussa. Se taitaa nyt olla, hetki sitten olin kyllä levoton kun
heräsin niin myöhään ja ajattelin voi, puoli päivää jo mennyt ja perhe jossakin
ja miten ehdin sitä ja tätä…. Sitten rauhotuin,voin olla tässä, minä ihminen,
ihan rauhassa, olen vapaa olemaan. Mies on vienyt lapset ulos ja minä voin ja
saan nyt olla tilanteen sanelemana yksin ja vaikka nyt näin kirjoittaa…
Koen, että minä olen puskemassa maastani ulos todellisemmin. Tuntuu
kuin ennen olisin kurkkinut, kuin kysynyt lupaa, että onko tässä nyt sopiva
paikka kukkia ja puhjeta minuksi, voinko tulla ulos mullan alta, uskallanko?
Ketkä näkevät minut, näkeekö kukaan?
Hiljaisuus ja rakkaus kasvattaa meille siivet. Läsnäolo kasvattaa meille juuret.
*******************************************************************************
Siivin ja juurin,
elämän mullasta
1 comment:
Juuri niin! Onnea vielä kerran :)
Post a Comment