METSÄSSÄ

Viikonloppuna menin metsään pikkupolulle. Tämmöiselle ihanalle:

Kuljin eikä kukaan tullut vastaan. Hyvin aurautunut polku kuitenkin kertoi kulkijoista, ja monelle tutusta reitistä joka lumisateista huolimatta on pysynyt avoimena. Mielessäni olin kiitollinen jalankulkijoille jotka polkua olivat ylläpitäneet... sinne oli nyt niin hyvä mennä. Yksin.

- Mähän olin kiukkuinen. Vihainenkin! Ei sitä kieltäminen auta. Vapaapäiviensä ratoksi kun sitä piti saada vielä riitaa aikaiseksi rakkaimpansa kanssa ja itseni solmuun. Olin väsynyt, miksi me ei ymmärretä toisiamme?!!!!! 

Metsässä kuljin ja ajattelin että ei tämä tästä miksikään muutu. Itketti. Samalla luonto oli niin kaunis ja kotoisa, silti vieras asialleni. Kenties. Mitä minä täällä. Jatkoin tallustamista uutta, tuntematonta polkua. Teki hyvää mennä jonnekin mistä ei oikein tiennyt mihin se vie. Karata, vaikka kaikki tunteet kyllä pysyi mukana aivan kuin jossain talutushihnassa. Vuh vuh. Vihainen koira.

Tunteet ne sitten onkin mielenkiintoisia. Helpottaisi kun tuntisi ne! Kyllähän me tunnemme paljon kaikenlaista ja ollaan heti karvat pystyssä ja sit ei kuitenkaan tunneta sitä maastoa mistä se tunne on lähtenyt lenkille. Kumpi siinä nyt sitten onkaan talutushihnassa, minä vai se tunne...

Jostakin kuitenkin pikku hiljaa.... lieneekö se tunteiden ulkoiluttaminen, että en tuntenut enää kiukkua tai mielipahaa. Miten se tapahtui, eihän mitään ollut muuttunut? Metsäkö se minua kesytti vai näinkö kauempaa asiat toisin?

Oliko se itku, se, että pitkästä aikaa vähän itkin ja tuntui itkulitkutuksen jälkeen kuin olisi saanut jostakin luopua ja helpottua... Nestemäistä murhetta metsän kasvillisuuden ravinnoksi! Vai oliko se laulu. Lauloin lauluja joiden sisältöä olisin halunnut jonkun toisen minulle sanovan. Miksi voima pitää löytyä aina itsestä? Mutta laulaminen, se teki silti hyvää - laulaa puille, ystäviähän ne ovat. Vai oliko se lumeen piirtäminen ja se pieni kutkutus, että se voi myös yllättää jonkun toisen kulkijan. Oliko se hiljaisuus, luonnon tyyneys ja metsän rauha. Vai se kaikki yhdessä.

 Aikani kuljettua kaipasin kuitenkin tuttua kotia johon mennä, palata. 

Voisinhan olla jälleen kärsivällinen sen löytämisessä joka on nähty jo monta kertaa: oikeasti puhumme rakkaani kanssa niin usein samaa asiaa mutta eri tavalla ja siksi äkkiä oletamme toisen olevan jotakin muuta kuin mitä onkaan. Näin kävi tälläkin kertaa. Mutta osaamme me ihmiset olla toisillemme aikamoisia ristisanatehtäviä kun on kyseessä tunteet. Mene ja tiedä. ¨Jonkinlaisesta labyrintista löydämme toisemme kuitenkin jossa eteenpäin pääsee vain rakkaudella.

Tästä metsäpolusta tuli minulle tuttu polku, jonne tiedän palaavani ja etsiväni myös uusia polkuja. Ihastuin myös lumitaiteen tekemisestä (lumeen piirtämisestä) vaikka muuten odotankin kovin tämän valkoisen massan maahan virtaamista ja maan heräämistä kevään ja kesän väreihin ja tuoksuihin. Uuteen kasvuun.

Muutamasta piirroksesta otin kuvan...

Oho. Kellohan on jo vaikka mitä. Lähden unille...tarvitsen riittävän pitkän polun tälle yölle...

 Bonne nuit! <3 Rina